Päätin tulla tekemää pienen tai vähän isomman postauksen nyt tälllein illalla kun ei uni taida maistuu.. Tosiaan istuttiin tossa äsken kavereitten/luokkalaisten kanssa iltaa viereisessä huoneessa ja juteltiin kaiken maailman asioista. Ja miulle tuli aivan hirveen paha mieli taas kerran kun päädyttiin puhumaan parisuhteista ja poika/tyttöystävistä. Joo mun "erosta" on jo yli kuukausi (emme siis seurusteleet mitenkään virallisesti), mutta se pistos sydämessä tuntuu edelleen..
Tajusin (taas kerran) että joka päivä mulla on vaan semmonen tekohymy päällä ja meen vaan porukan mukana, tuntuu etten eläis ollenkaa tai että oon vähä niinku jäätyny paikoilleni. Ikinä ei nykyään voi sanoo tai kertoo että on oikeesti huono olla eikä jaksais, vaan aina löytyy semmonen joka tulee inisemään siihen että "no ei voi minkää elämä on epäreiluu". Enkä mie usko että oisin ainut kuka tällei kokisi..
Oikeesti en tiiä ku kaikki maailman sanat ei riitä kuvailemaan sitä mikä mua ärsyttää eniten. Se että sanotaan jotain mikä ei todellakaan pidä paikkaansa tai se kun sanotaan jotain mikä ei tarkota yhtään mitään. Helppo esim. "Rakastan sua." Voin suoraa sanoo että luulen miltä rakkaus oikeesti tuntuu, oon ollu yhessä/säätäny usean pojan kanssa mutta tuntenu vaan kahta kohtaan tällä tavalla. En tiiä, voin olla väärässäkin.
Pidän blogiani siks et voisin tulla purkaa ajatuksiani ja siksi korjotan nyt myös tästä. Eli miun mielestä miunkaan ei oo tarkotus tulla päivitteleen vaan kuulumisia ja kuinka ihanaa ja kivaa tää elämä täälä Vierulla on.
Vierulla mun elämä muuttu totaalisesti. Uudet ihmiset, uusi ympäristö. Kaikki muuttui toisenlaiseksi, ehkä myös itsekin.. Ennen miun viime säätöä olin rikki, en tinnyt mitä tuleva tuo tullessaan, toivoin että jokainen päivä vaan päättyis nopeammin.
Mutta kaiken sen aikana mitä oon saannu kokee iloa ja surua naurua ja kyyneleitä sen ihmisen kanssa niin en oo ollut koskaan aikasemmin yhtä onnellinen. Kaikki rikkinäiset palaset sisälläni vähän niinku alko kasvamaan yhteen. Olin siellä "vuoren huipulla" kunnes kaikki romahti.
Kaikki romahti ja niin myös mie romahin. En tiedä koska mulla on ollut yhtä tyhjä fiilis kun sen kaiken jälkeen. Kaikki tämä on vaan niin vaikea sisäistää. Ehkä oon vaan liian nuori tähän rakkauteen.
En voi olla ajattelematta sitä/muistoja siitä päivääkään. Tää on aivan kauheeta. Vaikka joka VITUN ikinen päivä sanon itelleni että "unoha se" mutta kun se on niin vaikeaa. Tekosyitä on siis paljon..
Oon valmis mihin vaan, jos saan toisen mahdollisuuden, en tiiä kuinka onnellinen silloin olisin. Mutta tuokin on vain unelmointia, tai ken tietää mitä monen vuoden päästä tapahtuu..:) eihän sitä koskaa tiedä, mutta sinne asti en halua vielä kurkistaa. Tällä hetkellä tulavisuus pelottaa :D mutta päivä kerrallaan hyvä tulee. Tai siihen ainakin uskon :)
Nyt kello näyttää jo niin paljon että jätän tämän tähän ja lähden itse paremmalla fiiliksellä kuin ennen tätä tekstiä nukkumaan musiikin parissa. Huomenna olisi lyhyt 20 min fitball ohjaus..mitäköhän siitäkin tulee..:D
Hyvää yötä ja loppuviikkoa kaikille!
<3:Elina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti